Homoseksuaaliseen uskovaisten deitti

homoseksuaaliseen uskovaisten deitti

Nuorimpien vastaajien joukossa osuus on lähes kaksinkertainen. Norjassa alle vuotiaista kolmannes ilmoittaa saaneensa uskonnottoman kasvatuksen. Suomessa 91 prosentissa perheistä äidin ja isän uskonnollinen vakaumus on ollut sama. Uskonnottomiksi kasvatetuista lapsista 30 prosentia on liittynyt luterilaiseen kirkkoon ja kahdeksan prosenttia on kokenut uskonnollisen heräämisen.

Enemmistö uskonnottomiksi kasvatetuista tiedostaa uskonnon myönteiset puolet, vaikka eivät itse kokisi uskontoa merkittäväksi omassa elämässään. Oman sukupuolen vanhemman esimerkki on tärkeä. Tutkimuksen mukaan kodin uskontokasvatus selittää uskonnollisuutta vielä enemmän kuin se, millä vuosikymmenellä ihminen on syntynyt. Uskonto suomalaisten elämässä -julkaisun mukaan suomalaiset suhtautuvat poikkeuksellisen myönteisesti kristittyihin ja epätyypillisen jyrkästi ateisteihin.

Myös mielikuvat islamista, buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta ovat poikkeuksellisen kielteisiä. Tyypillinen suomalainen on uskonharjoituksessaan maltillinen. Yli puolet uskoo perustotuuksia löytyvän monista uskonnoista. Vain joka kymmenes suomalainen paheksuu liikaa tiedeuskoa ja kaipaisi lisää luottamusta uskontoon. Suomalaisten myönteisyys omaa uskontoa kohtaan ja kielteisyys vieraita uskontoja kohtaan pohjautuu tutkimusten mukaan ennemminkin nationalismiin kuin syvään uskonnollisuuteen.

Suomessa valtionuskonto on osa kansallista tarinaa ja kristillisiä symboleja ja instituutioita käytetään etnisen identiteetin vahvistamiseen. Lisäksi suomalaiset suhtautuvat kielteisesti voimakkaaseen uskonnollisuuteen ja ilmeisesti pelkäävät vieraiden uskontojen edustavan äärifundamentaalisuutta.

Suomalaiset ovat epäluuloisia kiihkoilijoita kohtaan, mutta eivät varsinaisesti suvaitsemattomia. Vain noin 11 prosenttia suomalaisista ei hyväksyisi toista uskontokuntaa edustavan ihmisen avioituvan sukulaisensa kanssa. Suomalaiset ovat siis yleisesti ottaen maltillisia ja ovat valmiita solmimaan suhteita erilaisten ihmisten kanssa, kunhan he eivät ole ääri-ihmisiä.

Parisuhteessa kukin saa pääsääntöisesti noudattaa omaa uskoaan tai olla vähemmän uskovainen. Uskonto tuntuisi olevan kuin yksi ominaisuus muiden joukossa. Joku on punatukkainen, toisella on keliakia ja kolmas on uskovainen.

Useimmat hakeutuvat parisuhteeseen samankaltaisesti ajattelevan kanssa. Miksi uskonto on parisuhteessakin alue, jossa jokaisella on omantunnonvapaus? Omat vanhempani olivat vakaumukseltaan erilaiset, mutta en kuullut yhtään uskontoon liittyvää riitaa lapsuudessani. Aiheuttavatko kirkkohäät kiistaa kumppanin kanssa?

Miksi lapset kasvatetaan luterilaisiksi ja kastetaan kirkkoon, vaikka ei itse uskottaisi ollenkaan? Uskovaiset ja seksi lyhyesti: Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9, Minä olen suhteessa tyttäreni isän kanssa, joka ei usko, kun taas minä uskon. En ole huomannut, että se olisi kynnyskysymys suhteessamme. Sitä mietin, että kumman polun tyttäreni aikanaan valitsee ja samoin poikani, joka ei siis ole hänen lapsensa.

Lapsilleni olen yrittänyt antaa kristillisen kasvatuksen. Koska pojan isä ei ole arjessa mukana, oman sukupuolen vanhemman näkemyksillä ei ehkä sitten niin ole hänelle väliä vai onko? Pojan isä käsittääkseni uskoo, mutta jotkut muut asiat ovat hänelle ainakin näkyvämmällä sijalla elämässään.

Yleensä lapsi uskoo sen, mitä vanhemmat ja muut elämän aikuiset hänelle opettavat. Tuossa lainaamassani tutkimuksessa todettiin, että kodin uskontokasvatus vaikuttaa uskonnollisuuteen enemmän kuin sen ajan ympäröivä kulttuuri. Käsittääkseni taipumus uskonnollisuuteen kulkee myös geeneissä. Kuitenkin jopa tiukan uskonnollisissa ympyröissä aina joskus syntyy ihmisiä, jotka kertomansa mukaan jo lapsena alkavat vahvasti epäillä asioita.

Joten kaikki uskovaiset vanhemmat eivät saa uskovia jälkeläisiä. Kaikenlainen pakottaminen taitaa sotia itseään vastaan, eikä uskomista varsinkaan voi pakottaa.

Minusta on aika jännää, miten uskonnottomista perheistä tulleet ovat niinkin sankoin joukoin liittyneet kirkkoon ja jopa tulleet uskoon. Taipumus uskoa mystiikkaan ja kaipuu yliluonnollisiin selityksiin on kuin sisäänrakennettuna osalla meistä.

Suomessa ympäristön monokulttuurisuus tietysti vaikuttaa nuoreen ihmiseen: Esimerkiksi teinin voi olla vaikea jäädä pois riparilta, kun lähes kaikki muut nuoret sinne menevät. Olen huomannut, että useimmat äidit pitävät rippikoulun käymistä tärkeänä aikuistumisriittinä. Minulle on useampikin nuori kertonut, että hänet suorastaan pakotetaan riparille.

Ruotsissa vain murto-osa nuorista käy sen. Sekin on mielenkiintoinen ero naapurimaiden välillä. Joskus olen miettinyt, että tuputanko liikaa uskontoani lapsille. Poika on välillä esittänyt epäileviä kommentteja, mutta sitten kuitenkin taas pyytänyt minua lukemaan hänelle lasten raamattua. Mielenkiintoista hyvinkin tuo ero naapurimaiden välillä ripariasiassa. Ehkä olisi hyvä, että Suomessakaan ei leirille mentäisi, jos ei pidettäisi sitä henkilökohtaisesti tärkeänä asiana.

Ja naisihastuksia en todellakaan ole lähestynyt kuin kaverimielellä, ja jos en ole "joutunut" tutustumaan heihin niin en ole lähestynyt mitenkään. Olen myös fantasioinut niin miehistä kuin naisista, en osaa sanoa kumpi kiihottaa enemmän. Nyt tällä hetkellä enemmän ehkä miehet ja jostain kumman syystä homot. Mutta toisaalta myös naiset kiihottaa. Jos en olisi uskovainen, tai "uskovainen", ja olisin jostain perheestä missä olis yks haile mikä on, niin saattasin olla ihan sinut itteni kans ja en välttämättä edes luokittelis itteni mihinkään lokeroon ja ihastuisin ihmisiin ihmisinä, enkä kattois sukupuolta.

Mutta kun tilanne on se, että en vain yksin kertaisesti voi tai pysty edes juttelemaan tästä asiasta kenellekkään, kun en tunne ketään jolle vois jutella ilman, että se järkyttyis.

Haluaisin kieltää uskon ja kattoa mitä elämä tuo tullessaan, naisen vaiko miehen, mutta toisaalta haluaisin olla yhä uskomassa ja löytää jonkun miehen jostain. Pahinta tässä on se, että mää en tiedä itekkään mistään mitään. Tai sen mää tiedän, että jos mää kiellän uskon tai varsinkin, jos tulisin kaapista ulos, todella moni järkyttyis ja pettyisi, ja mahollisesti menettäisin monta rakasta ystävää ja menisi moneen ihmiseen välit poikki, ainakin joksikin aikaa, joihinkin ehkä ikuisesti.

Eli ennemmin olen sinkku vaikka koko loppu elämän. Todennäköseti tulen olemaan aina hetero ja ehkä myös uskovainen. Mutta pelkään sitä, että jos löydän jonkun ihanan miehen joskus, niin mitä jos se ei onnistukaan, mitä jos se ei riitäkkään mulle miehenä..? Mun unelma ois se, että menisin miehen kanssa naimisiin ja saataisiin lapsia, mutta mitä jos sydän sanookin siihen yhtäkkiä ei, tai mitä jos en olekaan sillein onnellinen.

Vaikea pukea jotenkin sanoiksi. Miten voin ikinä selvittää tätä asiaa, jos ei ikinä ole mahollista olla kenenkään naisen kanssa tai edes jutella tästä asiasta jollekin sellaselle naiselle. Ehkä jos pääsisin naisen kanssa kokemaan jotain niin se saattaa ollakin jotain mitä en haluakaan ja paljastuu vain pään sisäisiksi fantasioiksi. Mut mitä jos se taas onkin jotain mitä mää loppujen lopuksi haluan.

En tiedä miks tänne tulin kirjottamaan, mutta jotenkin ehkä piti vaan saada purettua ajatuksia johonkin. En tiiä mitä vastaatte, vastaatteko mitään edes, mut lähetän tän kuitenkin kun kerran näin pitkän stoorin kirjotin ja tuntuis tyhmältä sit vaan poistaa se En tiedä mihin edes haluan vastauksen, ehkä siihen, et miten ihmeessä päätä saa edes vähän selville tästä asiasta?

Nyt tekis mieli taas heittää tää homma jonnekin jorpakoon ja ajatella, että hetero olen ja piste. Kiitos, jos joku ikinä tätä loppuun asti jaksoi lukea! D Toivottavasti ei ollut liian sekavasti kirjotettu Ihanaa, että löysin tällaisen neuvontasivuston. Olen vuotias tyttö ja koen olevani lesbo. Joskus nuorempana pidin myös joistain pojista, mutta tunteeni eivät koskaan olleet yhtä vahvoja kuin tyttöjä kohtaan.

Fantasioin aina pelkästään naisista, katselen heitä kadulla, ja haluaisin näyttää hyvältä heidän silmissään. Haluaisin kovasti seurustella tytön kanssa, kaipaan läheisyyttä ja seksiä, välillä tuskastuttavan paljon. Olen kuitenkin kaikessa täysin kokematon, eikä mahdollisuuksiakaan ole ollut Joskus pelkäsin, että en oikeasti olekaan lesbo, vaan tämä fantasiointi on seurausta siitä, että en tunne myöskään miehiä tai miehen kehoa, ja tunteet on helpompaa kohdistaa omaan sukupuoleeni.

Eikö tämä kuitenkin kuulosta lesboudelta? En vihaa miehiä, mutta he ovat seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä tylsiä, vaikka osa onkin esteettisesti hyvännäköisiä. Haluankin olla lesbo, sillä naiset ovat niin ihania Suurin ongelmani on paras ystäväni, jolla on vahva kristillinen usko. Hän sanoo, ettei vihaa homoseksuaaleja ihmisinä, vaan vihaa heidän harrastamaansa syntiä, mutta myös se tuntuu pahalta.

Hän vihaa asiaa, joka on todella suuri osa minua. En meinannut kestää juttuja, joita hän jakoi somessa avioliittoäänestyksen aikoihin. Kaiken lisäksi olin vuosikaudet ihastunut, suorastaan rakastunut häneen, noin -vuotiaana. Tunnustin tunteeni vuotiaana, ja vasta tämän jälkeen ystäväni "homoviha" alkoi. Yläasteella hän oli sen kanssa paljon aggressiivisempi, mutta nyt hieman rauhoittunut.

Hänellä on jopa muitakin ei-heterokavereita. Hän on valittanut minulle, kuinka ihmiset eivät hyväksy hänen mielipiteitään, ja häntä kiusataan ja syrjitään niiden takia. Jotkut ovat tainneet pistää välitkin poikki. En tiedä, mitä sanoa tällaiseen. En ole enää rakastunut, mutta pidän hänen seurastaan, enkä halua hylätä häntä.

Kuitenkin nykyään hänen ajattelemisensa ahdistaa, ja tunnen jopa vihaa. Hän uskoo olevansa oikeassa kaikessa mitä sanoo, ja on muutenkin hiukan ylimielinen.

Kannattaako jatkaa ystävyyttä joka ahdistaa näin paljon? Pelkään, että joskus räjähdän hänelle ja huudan kaikki ajatukseni ulos. Toisaalta ystävyydessämme on paljon hyviä puolia, ja jos katkaisisin sen, menettäisin varmaan koko lapsuuden kaveriporukkani. Asun hyvin pienellä paikkakunnalla, mutta käyn lukiota isommalla. Tiedän koulusta monta ei-heteroa, mutta itse olen ainakin osittain kaapissa. Vanhemmille olen kertonut, ja muutamalle muulle kaverille kertonut jotain.

Jotenkin epämääräisesti pelkään muita lesboja, ja koen alemmuuden tunteita. Välttelen heidän katseitaan, ja hermostun heidän seurassaan, vaikka muuten itsetuntoni on ihan hyvä. Tuntuu, että täytyisi olla erityisen itsevarma ja upea tyttö saadakseen tyttöystävän.

En ole erityisen kaunis, ja olen aivan kokematon. Kun olen ihastunut, en uskalla ottaa mitään kontaktia ihastuksen kohteeseen. Olen hakemassa opiskelemaan Helsinkiin ja erääseen toiseen isoon kaupunkiin, ja toivon että voisin aloittaa "uuden elämän" siellä.

Miten voisin rohkeasti ilmaista suuntautumiseni alusta asti, ja tutustua muihin ei-heterotyttöihin? Toisaalta, haluasin olla jo nyt rehellinen kaikille kavereilleni. Kaikki tätä yhtä lukuunottamatta ovat suvaitsevaisia, joten varmaan vain panikoin turhasta. Olen tiennyt asian lähes 10 vuotta, eikä minulle itselleni ole siitä koitunut mitään kriisiä. Olen vain tiennyt, että näin asia on ja sillä siisti.

Tulin kaapista läheisimmille kavereilleni viime syksyn ja tämän talven aikana. Vastaanotto oli myönteinen, mistä minulla ei ollut epäilystäkään. Yksi heistä kiteytti asian, että sehän on vain rikkaus kun meillä on sinunkaltainen ihminen meidän kaveriporukassa.

Ja tytöt sanoivat, että pitää alkaa etsiä minulle miestä. Koen, että elämäni ei ole juurikaan muuttunut kaapista tulon jälkeen. Itselleni vaikein asia on vanhempieni suhtautuminen asiaan, ja kuinka homoudesta vieläkin puhutaan yhteiskunnassa. Olen kotoisin maaseudulta, mutta asun nyt yksin suuremmassa kaupungissa opiskelujen perässä. Olen saanut konservatiivisen kristillisen kasvatuksen, ja meillä kotona kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli tabu, niin hetero- kuin homoseksuaalisuuteenkin.

Jälkimmäisestä on kuitenkin tullut vanhemmilleni punainen vaate. Olen saanut kuulla vuosien mittaan, kuinka olen iljetys ja kuinka vääriä minun tunteeni ovat.

Isäni kerran totesi, että jos tuo homoudesta vauhkoaminen ei lopu mediassa, niin hänen pitää lähteä kaupungille heilumaan haulikon kanssa.

Tämmöisen kanssa olen siis elänyt läpi nuoruuteni, ja se on aiheuttanut minulle myös masennusta. Olen miettinyt sitä, että muuttaisiko asiaa se, jos he tietäisivät oman poikansa olevan homo.

Mutta vaikka muuttaisikin, niin voinko enää antaa heille anteeksi sitä, mitä he ovat sanoneet. Mikäli he väittäisivät, että homouteni on heille ok, en voi uskoa, että he olisivat vilpittömiä asian suhteen. Ei se vuosia jatkunut viha ja halveksunta voi vain kadota sormia napsauttamalla. Muutenkin välit vanhempiin ovat kylmät, joten uskon, että tämä saattaisi olla se asia, joka katkaisee kamelin selän.

Olen varautunut jo henkisesti siihen, että he eivät tule ikinä hyväksymään asiaa tai esimerkiksi sitä, jos joskus löydän rinnalleni jonkun. Mutta parhaillaan en koe, että minun olisi aiheutettava itselleni lisästressiä asian kertomisella. On vain pidettävä mölyt mahassa. Seurasin syksyllä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista aktiivisesti.

En muista, että olisin ollut ikinä järkyttynyt mistään vastaavanlaisesta julkisesta keskustelusta. Kuinka homoja verrataan eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. Eivätkä asiaa auttaneet vanhemmiltani saadut lakialoitteen kirvoittamat samankaltaiset kommentit. Tekisi vain mieli sanoa, että puhut juuri minusta, että kerro vain lisää.

Haluaisin uskoa, että avioliittolain hyväksyminen vähitellen muuttaisi yhteiskuntaa suvaitsevaisempaan suuntaan. Pääkaupunkiseudulta on helppoa huudella, että kyllähän ne asiat paranevat ja että kyllähän homot ovat jo nykyisin tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä.

Maaseudun kasvattina voin sanoa, että asia ei kuitenkaan päde suurimpaan osaan Suomea. Tämän vuoksi olen skeptinen uskomaan yhtä nopeaan yhteiskunnan muutokseen, jota homoaktiivit ennustavat. Olen vuotias mies tai no, mies ja mies..

Seksi onnistuu sekä biologisesti miesten että biologisesti naisten kanssa, mutta kummastakaan ei tule sen kummempaa nautintoa. Samoin parisuhteeseen kykenen molempien sukupuolten kanssa, mutta en koe sellaiselle tarvetta. Joskus itseäni tyydytän, lähestulkoon aina omaa biologista sukupuoltani edustavalla pornografialla. Tunnen häpeää itsestäni, en tiedä oikein mikä olen, olen katkaissut välini ääriuskonnolliseen perheeseeni.

Mikä minä oikein olen? Olen siis vuotias mies, hetero ja asun yksin. Minulla on ollut mielessä viime aikoina todella paljon seksuaalisuuteen liittyviä asioita, jotka ovat vaivanneet minua pitkään, osin hankalan menneisyyteni takia. En tiedä, onko tämä minulle oikea paikka kirjoittaa vai onko tämä vain seksuaalivähemmistöille suunnattu sivusto, mutta kysyn kuitenkin.

Ohjatkaa sitten toiseen paikkaan jos on tarpeen. Peruskoulussa olin jatkuvan koulukiusaamisen kohteena ja se jätti jonkinasteiset henkiset arvet. Kiusaaminen johtui varmaan poikkeavasta puhetyylistäni, herkkätunteisuudesta ja muusta porukasta erottautumisesta.

Minulla todettiin lapsena dysfasia, joka vaikeutti puheen tuottamista ja ymmärtämistä. Nykyään nuo ongelmat eivät enää tuossa suhteessa vaikuta elämääni, mutta siihen usein liittyvät sivuoireet - herkkätunteisuus, keskittymis- ja muistiongelmat, motorinen kömpelyys - vaivaavat ajoittain edelleen tai ainakin jään jatkuvasti miettimään, miten paljon ne johtuvat dysfasiasta.

Saattavat jossain määrin toki olla stressistäkin johtuvaisia. Joka tapauksessa, se lienee jättänyt minuun jäytävän epävarmuuden ja epäilyksen siitä, kelpaanko muille. Se näkynee minussa myös seksuaalisuuden puolella. Yläasteelta alkaen olen sairastanut masennusta - milloin voimakkaammin, milloin lievempänä.

Johtui osittain koulukiusaamisesta, osittain siitä että minulla oli - jo silloin - tosi hiljaista naisrintamalla.

Kaikilla muilla tuntui olevan kokemusta ja parisuhteita silloin. Ystäviäkään ei juuri ollut. Meni jonkin aikaa, yritin suorittaa armeijan mutta se keskeytyi psyykkisistä syistä.

Sain sen jälkeen kutsukirjeen kansanopistoon, jonne menin koska minulla ei ollut oikein muutakaan suuntaa. Tuolla suunta muuttui aika äkkiä. Asiat tuntuivat yhtäkkiä menevän aivan loistavasti. Jopa paljon haikailemissani seurustelukuvioissa alkoi tapahtua: Pääosin se oli hienoa aikaa, mutta siinäkin tuli ongelmia. Ensinnäkin uskonelämäni tuotti hämmennystä. Tämän ensimmäisen kanssa se oli sekä siunaus että kirous.

Tutustuin häneen kaveriporukalla yökerhoon mentäessä. Hänen ystävättärensä tuli puhumaan minulle ja kysyi, olisinko jutellut hänen ystävänsä kanssa. Menin ja aloin jutella. Huomasin heti, että hän on aika pahassa humalassa, mutta ajattelin että katsotaan mitä tästä tulee.

Juttelimme aikamme, sitten hän alkoi suudella ja hyväillä minua. Se tuntui kieltämättä hyvältä, mutta tuntui tapahtuvan ehkä turhan äkkiä. Hän ehdotti hyvin pian sen jälkeen sänkyyn menemistä.

Kieltäydyin, koska en ollut tuntenut häntä ennen lainkaan ja toisaalta ajattelin silloin yksiselitteisesti etten mene sänkyyn naisen kanssa ennen avioliittoa, uskonnollisista syistä. Sovimme kuitenkin tapaamisesta myöhemmin. Olin hämilläni, sillä 21 vuoden hiljaiselon jälkeen alkoi yhtäkkiä tapahtua rytinällä. Eikä asiaa helpottanut myöskään se, että tämä toinenkin nainen alkoi hiljalleen osoittaa kiinnostusta minua kohtaan. Menin lyhytaikaisen tuttavuuden kanssa yhdessä treffeille, menivät muuten mukavasti mutta hän puhui tosi omituisesti.

Ensin hän saattoi puhua aivan niitä näitä ja yhtäkkiä tärskäyttää, miten hän tykkää harrastaa seksiä julkisten paikkojen vessoissa. Sain hänen puheistaan käsityksen, että hän oli kyltymätön nymfomaani, ja että hänen edellinen suhteensa oli kariutunut juuri seksielämän ongelmiin. Vein hänet kotiin ja näytti siltä että jatkaisimme taas hyvissä merkeissä yhdessä, mutta sitten hän alkoi taas hyväillä minua ja olisi ilmeisesti halunnut harrastaa seksiä.

Kun kieltäydyin ja selitin miksi en halunnut vielä, hän torjui minut. Se teki sillä hetkellä todella kipeää. Jälkikäteen olen tosin ymmärtänyt, että olisin todennäköisesti satuttanut itseäni ja ehkä häntäkin todella pahasti, jos olisin lähtenyt siihen mukaan. En ole enää halunnut ottaa häneen yhteyttä sen jälkeen, kun seuraavana päivänä sovimme jättävämme homman siihen.

Melko pian sen jälkeen toinen tyttö, tämä jonka kanssa minulla on ollut tähänastisen elämäni ainoa vakava parisuhde, alkoi lähestyä minua enemmän ja enemmän. Aluksi en tiennyt miten suhtautuisin häneen, mutta pohdittuani asiaa itsekseni ja välillä kavereiden kanssa päätin antaa hänelle mahdollisuuden. Ja ennen kuin tajusinkaan, olin korviani myöten rakastunut.

Se oli ihanaa aikaa, mutta siinäkin oli ristiriitoja. Huomasin ennen pitkää myös seksuaalisten tunteideni heräävän, mutten osannut muodostaa niihin itselleni selkeä suhtautumistapaa. Toisaalta olisin halunnut hänen kanssaan sänkyyn ja ehkä aiemman perusteella pelkäsin torjutuksi tulemista jos sanoisin etten halua vielä seksiä, toisaalta taas pelkäsin painostavani sekä halventavani häntä ja toimivani uskoni vastaisesti. Myöhemmin samana syksynä päädyimme kahdestaan risteilylle. Se oli minulle hyvin kaksijakoinen ja pelottava ajatus etukäteen: Risteily-yö tuli ja menimme hyttiin.

Pikkuhiljaa tilanne eteni hieronnasta seksiin, tai sen yrittämiseen. En tohtinut kieltäytyä vaikka epäröin, ja olin tästä kaikesta sekä itse tilanteesta niin hermona etten pystynyt siihen. Jätimme sen sikseen ja minua kadutti ja ahdisti: Suhde kuitenkin jatkui muutaman vuoden tämän jälkeenkin. Toisaalta suhteessa ei ollut käytännössä yhtään seksiä.

Jo asiasta puhuminenkin tuntui minusta vaikealta, vaikka himoni olivat kovat. Kaksi kertaa olimme aikeissa kokeilla uudelleen, mutta toisella kertaa hän sanoi kärsivänsä päänsärystä ja toisella taas käsittelin häntä ilmeisesti innokkuudessani liian kovakouraisesti, koska hän pyysi lopettamaan aika pian sen jälkeen kun häntä olin alkanut kosketella.

Vaikka seksittömyys painoi mieltä, tunsin silti niin suurta rakkautta tätä ihmistä kohtaan etten halunnut päästää irti hänestä. Ajattelin, että ennemmin sitten vaikka elän selibaatissa jos saan pitää hänet rinnallani. Olisi ollut mielestäni ylimielistä ja itsekästä jättää toinen vain seksin takia.

Kun melkein kolme vuotta oli tullut täyteen, todellisuus jysähti päin naamaa oikein kunnolla. Hän sanoi haluavansa jutella, ja kertoi sitten minulle, että on tajunnut olevansa lesbo. Se oli ehkä tähänastisen elämäni pahin järkytys ja surun aiheuttaja. En vielä tähänkään päivään mennessä tiedä varmaksi, puhuiko hän totta vai ei. Vaikka tavallaan koen päässeeni asiasta jo yli - en enää esimerkiksi ajattele asiaa enää päivittäin - , minulle tulee silti edelleen tilanteita, joissa saatan jäädä kiusaamaan itseäni menneisyydellä ja saatan joskus edelleen sitä itkeäkin.

Tämä siitä huolimatta, että suhteen katkeamisesta on kulunut jo kuusi tai seitsemän vuotta. Aikamme tapasimme toisiamme ystävinä sen jälkeenkin, mutta jossakin vaiheessa yhteydenpito lakkasi kokonaan. En ole uskaltanut yrittää ottaa häneen uudelleen yhteyttä, koska pelkään että se avaisi vanhoja haavoja liikaa. Vaikeimmissa vaiheissa olin jopa alkoholisoitua, kun yritin hukuttaa sydänsurujani pulloon.

Sen jälkeen olen yrittänyt silloin tällöin lähestyä muita naisia, mutta heikoin tuloksin. Yökerhoissa menen aina "kipsiin", kun yritän jututtaa naisia, ja jos pääsenkin juttelemaan heidän kanssaan niin he ennen pitkää lähtevät pois, tai antavat väärän puhelinnumeron enkä enää tavoita heitä.

Internetissä olen yrittänyt myös tutustua naisiin, mutta treffi-ilmoitukseeni ei ole tullut pitkään aikaan mitään vastauksia. Chateissa minulle on annettu vääriä sähköpostiosoitteita, jätetty tulematta tapaamisiin joista ollaan siellä sovittu, tai viimeistään ensimmäisen tapaamisen jälkeen minulle on sanottu ettei tästä seurustelua tule.

Kerran olen käynyt sokkotreffeilläkin, se vaikutti aluksi lupaavalta mutta sitten hän sanoi kiinnostuksensa loppuneen ja vaikka ystäviä olemmekin edelleen niin hän ei ilmeisesti ole kiinnostunut minusta parisuhdekandidaattina. Noilla tapaamisilla ja keskusteluilla en ole mielestäni ollut mitenkään töykeä tai törkeä, en ole esimerkiksi suoraan ehdotellut seksiä tai kommentoinut heidän ulkonäköään esineellistävästä.

Päinvastoin olen ollut ennemmin ehkä liiankin varovainen. Toisaalta yksinäisyys turhauttaa sen takia, että haluaisin jakaa jonkun kanssa romanttisia tunteita ja ajatuksia, toisaalta valehtelisin myös jos väittäisin ettei minun tee mieli seksiä. Itsetyydytys vie fyysisen pakotuksen joksikin aikaa pois, mutta sen jälkeen tulee usein tunne emotionaalisen yhteyden ja toisen läsnäolon puutteesta, joka ahdistaa. En toisaalta koe irtosuhteita tai pornoakaan ratkaisuksi, sillä koen ne uskonnollisen moraalini vastaisiksi ja haluaisin seksiinkin myös henkistä sisältöä.

Minulla on myös itsetunnon kanssa ongelmia. Häpeän sitä, että olen ikääni nähden todella kokematon, en esimerkiksi ole kertaakaan ollut onnistuneesti yhdynnässä ja minulla on tosiaan ollut vain yksi oikea parisuhde. Olen myös ylipainoinen, häpeilen voimakkaasti jos esim. Nämä asiat ovat vaivanneet minua jo pitkään, mutta tuntuu siltä etten pääse niistä millään eroon.

En toisaalta koe myöskään tulleeni uskonnollisesti liian tiukan kasvatuksen kohteeksi, vanhempani ovat olleet erittäin hyväksyväisiä eivätkä edes kovin uskonnollisia ja seurakunnankin toiminta on tuntunut olevan hyväntahtoista ja hyväksyvää vaikka esimerkiksi esiaviollista seksiä on pidetty syntinä.

Korostettu on kuitenkin sitäkin että synnitkin saa anteeksi. Yritin päästä seksuaaliterapeutin tai seksologin puheille, mutta minut ohjattiin lähinnä tavallisen psykiatrian piiriin sikäli hyvä juttu, että minulla on toki muitakin ongelmia, mutta toisaalta mietin keskitytäänkö siellä riittävästi juuri näihin ongelmiini.

Millä saisin itsetuntoani kuntoon, millä voisin luottaa siihen että minut hyväksyttäisiin omituisuuksineni myös seksuaalisessa mielessä, mistä voisin löytää parisuhteen? Niin monta hämmentävää ja vaikeaa kysymystä. Pyydän myös anteeksi jos oli turhan pitkää tekstiä, mutta tuli sellainen olo että piti jonnekin tilittää Lue vastaus.

Olen vuotta hipova nainen, joka ei koskaan ole tuntenut sydämessään eritteliviä osioita sen suhteen, että kumpaan sukupuoleen rakastuu. Olen elänyt nyt muutaman vuoden miehen kanssa ja olemme kihlautuneet. Olemme menossa naimisiin lähi vuosina. Minua painaa eräs asia; se että koska olen kihloissa miehen kanssa, saa osan läheisistäni sivuuttamaan sen asian, että olen edelleen ihan yhtä bi-seksuaali kuin ennen nykyistä miestäni.

Usein jopa tuntuu, että osa läheisistäni ei ole koskaan edes sisäistänyt asiaa todeksi sen takia, että en ole koskaan ole ollut parisuhteessa asti naisen kanssa.

Minua loukkaa sanonnat esim.

.. 1. elokuu Uskovaiset homot ja lesbot · Keskustelu24 · Ryhmät . Rajoitteet tulevat muilta ( homoseksuaalit miehet, heteroseksuaalit naiset). Ps. Tuskin kukaan (tai Sen sijaan jos kirjoittaa deittipalstalle, että hakee esim. VAIN naisia tai. 6. helmikuu kantaisivat niitä seksuaalisuuteen liittyviä kuormia, joita esimerkiksi eronneet, yksinäiset ja homoseksuaalit sekä muut seksuaalivähemmistöt. lokakuu nyt katsoa fiktiivisiä ja oikeita teinejä televisio-ohjelmissa kuten Täydelliset naiset, deittiohjelma Nextissä . Homoseksuaalisuus on poikkeama minäkuvassa. Hyvä idiootti, homoksi ei tulla kuten uskovaiseksi kääntymyllä.

Homoseksuaaliseen uskovaisten deitti

Onko mahdollista olla ikäänkuin demi-girl, mutta jotenkin osaksi agender? Ei mikään pokatyttö, vaan jokin agendertyttö tai jotain? Miksi eräät poliittiset tahot ja muut toimijat, sekä yksityishenkilöt, saavat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa toimia ja kampanjoida seksuaalivähemmistöjä vastaan ilman, että tällaisesta toiminnasta seuraa rangaistusta?

Eikö seksuaalivähemmistöjen vastainen toiminta ja kampanjointi ole kiihottamista kansanryhmää vastaan? Vastaavasti edelleen poliittisissa piireissä ym. Homoseksuaalina haluan muistuttaa siitä, että homoseksuaaliseksi synnytään, homofobiseksi kasvatetaan ja homofobiseksi kasvattamiselle on tultava loppu.

Edelleen tämä ei lopu niin kauan, kun eräät toimijat saavat levittää homo- ja muiden seksuaalivähemmistöjen vastaista kampanjaa. Olen itse perheestä, jossa on pyritty kasvattamaan lapsista homofobisia. Tässä vanhempani ovat sisarteni kohdalla onnistuneet.

Kärsin tästä suunnattoman paljon. En voisi kuvitellakaan kertovani perheelleni seurustelevani pojan kanssa. Tässä tuli nyt asiaa jonkin verran.

Halusin vain välillä kirjoittaa, mitä viime aikoina on liikkunut mielessä. Olen vuotias Panseksuaali poika ja minulla on ongelma. Käyn kristillistä koulua, jossa opettajat julistavat kuinka homous, bi-henkisyys jne. En itse ole hirveän uskonnollinen henkilö mutta pelkään muiden ihmisten, etenkin ystävieni suhtautumista suuntautumiseeni, ja myös tietenkin vanhempieni aatteita asiasta.

Isäni ja äitini ovat eronneet, kun olin pieni. Äitini on suvaitsevainen henkilö mutta isästäni enkä isäpuolestani voi olla niin varma. En halua rikkoa perhettäni yhtään enempää, mutta haluan kuitenkin olla oma itseni. Koulussa en voi kertoa edes luottohenkilöilleni, koska en uskalla ja koska olen oppinut kantapään kautta että koulussani MIKÄÄN ei pysy salaisuutena pitkään. Olen nyt myös yhdeksännellä luokalla ja olen ensi vuonna muuttamassa toiselle paikkakunnalle opiskelija-asuntolaan.

Kannattaisiko minun "tulla ulos kaapista" siellä, vai odottaa että olen täysi-ikäinen ja kertoa sitten kaikille? Olen juuri 17 vuotta täyttänyt nuori nainen. Ongelmanani on se, että kerroin vanhemmilleni olevani lesbo ja nyt he eivät halua puhua kanssani ja sanovat että lesbous on pahempaa kuin murhaaminen.

He myös väittävät että teen kaiken heidän oppejaan vastaan sekä sanovat että vain he voivat tuntea tuskaa tämän asia takia. He myös heittävät minut ulos vuoden päästä, kun olen täysi-ikäinen. Asiaa hankaloittaa se että olen erittäin rakastunut yhteen minua vuotta vanhempaan naiseen joka on minulle todella tärkeä ja rakas.

Hän tuntee samoin minua kohtaan, mutta emme ole koskaan tavanneet tutustuimme deittipalvelu Tinderissä. Vanhempani tietävät kyseisen ihmisen ja tietävät mitä ajattelen hänestä. Haluaisin kovasti että vanhempani ymmärtäisivät edes vähän minua sekä antaisivat siunauksensa mahdolliselle suhteelle. Mitä minun pitäisi tehdä?

Olen 19 vuotias nuori nainen. Olen hyvin uskovaisesta perheestä ja olen itsekin sellainen ainakin vielä. Perheessämme ei ole ikinä ollut kuitenkaan ihan äärimäisen tiukkaa tai mitenkään liian ahdasmielistä. Osa sisaruksistani on jättänyt uskon, mutta välit ovat silti samat ja yhtä rakkaat. Äitini on aika suvaitsevainen ja no, siskotkin sillain hyväksyy homot varmaan, mut isä ja veljet on aika tiukkoja mielipiteessään homoja vastaan, vaikka ei ne sitä huutelekaan jatkuvasti.

Olen itse, ainakin luulemani mukaan, hyvin kiltti uskovainen ja vähän ujo tyttö maineeltani. Semmonen, että kukaan ei varmaan ikinä uskois mitä käyn läpi mun pään sisällä. Okei, eli siis, olen ehkä noin 4 vuotta mietiskellyt, että oonko kiinnostunu pojista, tytöistä vai molemmista, vai mistä ja mitä ihmettä En tosiaan tiedä ja se vaivaa mua.

Tai, välillä se ei haittaa ja ajattelen vaan, että ihan sama, mut välillä koko asia ahdistaa. Olen aina ollut kiinnostunut pojista. On ollut ihastuksia ja on tällä hetkelläkin.

Mutta amiksessa mun luokalla oli eräs tyttö. Viimesellä luokalla myönsin vihdoin itelleni, että olin jollain tavalla ihastunut siihen tyttöön.

Hän oli todella mukava ja hauska, ihan "tavallinen" seurusteleva heterotyttö. En ole kehenkään muuhun tyttöön sillein ihastunut. En edes ikinä sillä tavalla kattele tyttöjä koskaan, mutta poikia kattelen. No, mutta nyt oon monta kertaa huomannu kiinnittäväni huomiota sellasiin tyttöihin, jotka pukeutuu hyvin poikamaisesti. Tai melkeenpä näyttää pojilta, eli onko ne sit transsukupuolisia tai jotain? No mut joka tapauksessa, esim.

Tai just ihan sama missä nään jonkun poikatytön ni mielenkiinto herää heti. Eli siis olen huomannut ihastuvani poikatyttöihin, tai mikskä heitä nyt sanoisi, ja sit myös edelleen olen pojista kiinnostunut. Tai lähinnä yhteen poikaan olen todella pitkään ollut ihastunut, mikä aiheuttaa sen, että muut pojat ei niin jaksa kiinnostaa täysillä. Joskus saattaa myös ihan naisellisetkin tytöt herättää tunteita, mutta ehkä vähän harvemmin.

Olen itse aika naisellinen, mutta oikeastaan olen aika poikamainenkin toisaalta. En tiedä, mut jotenkin on aina ollu sellanen tunne, että ihan sama kuka se "joku" ikinä joskus onkin, niin sen täytyy olla jotenkin vahvempi kuin minä ite.

Että olen aika vanhanaikanen siinä ajattelussa, että "se joku tulee sillä valkealla ratsullaan pelastamaan". Välillä nään, että se joku on mies, mutta välillä taas se on miehekäs nainen. En ole ikinä ollut siis parisuhteessa tai sanotaanko helpommin niin, että kokemukset jää viestittelyn ja juttelun tasolle muutaman pojan kanssa, ja nekin tapahtui yläaste aikoina.

Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään sillä rintamalla, paitsi ykspuolista ihastumista, koska olen tosiaan aika ujo varsinkin miespuolisia henkilöitä kohtaan.

Ja naisihastuksia en todellakaan ole lähestynyt kuin kaverimielellä, ja jos en ole "joutunut" tutustumaan heihin niin en ole lähestynyt mitenkään. Olen myös fantasioinut niin miehistä kuin naisista, en osaa sanoa kumpi kiihottaa enemmän. Nyt tällä hetkellä enemmän ehkä miehet ja jostain kumman syystä homot. Mutta toisaalta myös naiset kiihottaa. Jos en olisi uskovainen, tai "uskovainen", ja olisin jostain perheestä missä olis yks haile mikä on, niin saattasin olla ihan sinut itteni kans ja en välttämättä edes luokittelis itteni mihinkään lokeroon ja ihastuisin ihmisiin ihmisinä, enkä kattois sukupuolta.

Mutta kun tilanne on se, että en vain yksin kertaisesti voi tai pysty edes juttelemaan tästä asiasta kenellekkään, kun en tunne ketään jolle vois jutella ilman, että se järkyttyis. Haluaisin kieltää uskon ja kattoa mitä elämä tuo tullessaan, naisen vaiko miehen, mutta toisaalta haluaisin olla yhä uskomassa ja löytää jonkun miehen jostain. Pahinta tässä on se, että mää en tiedä itekkään mistään mitään.

Tai sen mää tiedän, että jos mää kiellän uskon tai varsinkin, jos tulisin kaapista ulos, todella moni järkyttyis ja pettyisi, ja mahollisesti menettäisin monta rakasta ystävää ja menisi moneen ihmiseen välit poikki, ainakin joksikin aikaa, joihinkin ehkä ikuisesti.

Eli ennemmin olen sinkku vaikka koko loppu elämän. Todennäköseti tulen olemaan aina hetero ja ehkä myös uskovainen. Mutta pelkään sitä, että jos löydän jonkun ihanan miehen joskus, niin mitä jos se ei onnistukaan, mitä jos se ei riitäkkään mulle miehenä..? Mun unelma ois se, että menisin miehen kanssa naimisiin ja saataisiin lapsia, mutta mitä jos sydän sanookin siihen yhtäkkiä ei, tai mitä jos en olekaan sillein onnellinen.

Vaikea pukea jotenkin sanoiksi. Miten voin ikinä selvittää tätä asiaa, jos ei ikinä ole mahollista olla kenenkään naisen kanssa tai edes jutella tästä asiasta jollekin sellaselle naiselle. Ehkä jos pääsisin naisen kanssa kokemaan jotain niin se saattaa ollakin jotain mitä en haluakaan ja paljastuu vain pään sisäisiksi fantasioiksi. Mut mitä jos se taas onkin jotain mitä mää loppujen lopuksi haluan. En tiedä miks tänne tulin kirjottamaan, mutta jotenkin ehkä piti vaan saada purettua ajatuksia johonkin.

En tiiä mitä vastaatte, vastaatteko mitään edes, mut lähetän tän kuitenkin kun kerran näin pitkän stoorin kirjotin ja tuntuis tyhmältä sit vaan poistaa se En tiedä mihin edes haluan vastauksen, ehkä siihen, et miten ihmeessä päätä saa edes vähän selville tästä asiasta? Nyt tekis mieli taas heittää tää homma jonnekin jorpakoon ja ajatella, että hetero olen ja piste. Kiitos, jos joku ikinä tätä loppuun asti jaksoi lukea! D Toivottavasti ei ollut liian sekavasti kirjotettu Ihanaa, että löysin tällaisen neuvontasivuston.

Olen vuotias tyttö ja koen olevani lesbo. Joskus nuorempana pidin myös joistain pojista, mutta tunteeni eivät koskaan olleet yhtä vahvoja kuin tyttöjä kohtaan. Fantasioin aina pelkästään naisista, katselen heitä kadulla, ja haluaisin näyttää hyvältä heidän silmissään. Haluaisin kovasti seurustella tytön kanssa, kaipaan läheisyyttä ja seksiä, välillä tuskastuttavan paljon.

Olen kuitenkin kaikessa täysin kokematon, eikä mahdollisuuksiakaan ole ollut Joskus pelkäsin, että en oikeasti olekaan lesbo, vaan tämä fantasiointi on seurausta siitä, että en tunne myöskään miehiä tai miehen kehoa, ja tunteet on helpompaa kohdistaa omaan sukupuoleeni. Eikö tämä kuitenkin kuulosta lesboudelta? En vihaa miehiä, mutta he ovat seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä tylsiä, vaikka osa onkin esteettisesti hyvännäköisiä. Haluankin olla lesbo, sillä naiset ovat niin ihania Suurin ongelmani on paras ystäväni, jolla on vahva kristillinen usko.

Hän sanoo, ettei vihaa homoseksuaaleja ihmisinä, vaan vihaa heidän harrastamaansa syntiä, mutta myös se tuntuu pahalta. Hän vihaa asiaa, joka on todella suuri osa minua. En meinannut kestää juttuja, joita hän jakoi somessa avioliittoäänestyksen aikoihin.

Kaiken lisäksi olin vuosikaudet ihastunut, suorastaan rakastunut häneen, noin -vuotiaana. Tunnustin tunteeni vuotiaana, ja vasta tämän jälkeen ystäväni "homoviha" alkoi. Yläasteella hän oli sen kanssa paljon aggressiivisempi, mutta nyt hieman rauhoittunut. Hänellä on jopa muitakin ei-heterokavereita. Hän on valittanut minulle, kuinka ihmiset eivät hyväksy hänen mielipiteitään, ja häntä kiusataan ja syrjitään niiden takia.

Jotkut ovat tainneet pistää välitkin poikki. En tiedä, mitä sanoa tällaiseen. En ole enää rakastunut, mutta pidän hänen seurastaan, enkä halua hylätä häntä. Kuitenkin nykyään hänen ajattelemisensa ahdistaa, ja tunnen jopa vihaa. Hän uskoo olevansa oikeassa kaikessa mitä sanoo, ja on muutenkin hiukan ylimielinen. Kannattaako jatkaa ystävyyttä joka ahdistaa näin paljon? Pelkään, että joskus räjähdän hänelle ja huudan kaikki ajatukseni ulos. Toisaalta ystävyydessämme on paljon hyviä puolia, ja jos katkaisisin sen, menettäisin varmaan koko lapsuuden kaveriporukkani.

Asun hyvin pienellä paikkakunnalla, mutta käyn lukiota isommalla. Tiedän koulusta monta ei-heteroa, mutta itse olen ainakin osittain kaapissa. Vanhemmille olen kertonut, ja muutamalle muulle kaverille kertonut jotain. Jotenkin epämääräisesti pelkään muita lesboja, ja koen alemmuuden tunteita. Välttelen heidän katseitaan, ja hermostun heidän seurassaan, vaikka muuten itsetuntoni on ihan hyvä. Tuntuu, että täytyisi olla erityisen itsevarma ja upea tyttö saadakseen tyttöystävän.

En ole erityisen kaunis, ja olen aivan kokematon. Kun olen ihastunut, en uskalla ottaa mitään kontaktia ihastuksen kohteeseen. Olen hakemassa opiskelemaan Helsinkiin ja erääseen toiseen isoon kaupunkiin, ja toivon että voisin aloittaa "uuden elämän" siellä. Miten voisin rohkeasti ilmaista suuntautumiseni alusta asti, ja tutustua muihin ei-heterotyttöihin? Toisaalta, haluasin olla jo nyt rehellinen kaikille kavereilleni.

Kaikki tätä yhtä lukuunottamatta ovat suvaitsevaisia, joten varmaan vain panikoin turhasta. Olen tiennyt asian lähes 10 vuotta, eikä minulle itselleni ole siitä koitunut mitään kriisiä. Olen vain tiennyt, että näin asia on ja sillä siisti. Tulin kaapista läheisimmille kavereilleni viime syksyn ja tämän talven aikana. Vastaanotto oli myönteinen, mistä minulla ei ollut epäilystäkään. Yksi heistä kiteytti asian, että sehän on vain rikkaus kun meillä on sinunkaltainen ihminen meidän kaveriporukassa.

Ja tytöt sanoivat, että pitää alkaa etsiä minulle miestä. Koen, että elämäni ei ole juurikaan muuttunut kaapista tulon jälkeen. Itselleni vaikein asia on vanhempieni suhtautuminen asiaan, ja kuinka homoudesta vieläkin puhutaan yhteiskunnassa.

Olen kotoisin maaseudulta, mutta asun nyt yksin suuremmassa kaupungissa opiskelujen perässä. Olen saanut konservatiivisen kristillisen kasvatuksen, ja meillä kotona kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli tabu, niin hetero- kuin homoseksuaalisuuteenkin. Jälkimmäisestä on kuitenkin tullut vanhemmilleni punainen vaate.

Olen saanut kuulla vuosien mittaan, kuinka olen iljetys ja kuinka vääriä minun tunteeni ovat. Isäni kerran totesi, että jos tuo homoudesta vauhkoaminen ei lopu mediassa, niin hänen pitää lähteä kaupungille heilumaan haulikon kanssa. Tämmöisen kanssa olen siis elänyt läpi nuoruuteni, ja se on aiheuttanut minulle myös masennusta.

Olen miettinyt sitä, että muuttaisiko asiaa se, jos he tietäisivät oman poikansa olevan homo. Mutta vaikka muuttaisikin, niin voinko enää antaa heille anteeksi sitä, mitä he ovat sanoneet.

Mikäli he väittäisivät, että homouteni on heille ok, en voi uskoa, että he olisivat vilpittömiä asian suhteen. Ei se vuosia jatkunut viha ja halveksunta voi vain kadota sormia napsauttamalla. Muutenkin välit vanhempiin ovat kylmät, joten uskon, että tämä saattaisi olla se asia, joka katkaisee kamelin selän.

Olen varautunut jo henkisesti siihen, että he eivät tule ikinä hyväksymään asiaa tai esimerkiksi sitä, jos joskus löydän rinnalleni jonkun. Mutta parhaillaan en koe, että minun olisi aiheutettava itselleni lisästressiä asian kertomisella. On vain pidettävä mölyt mahassa. Seurasin syksyllä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista aktiivisesti.

En muista, että olisin ollut ikinä järkyttynyt mistään vastaavanlaisesta julkisesta keskustelusta. Kuinka homoja verrataan eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. Eivätkä asiaa auttaneet vanhemmiltani saadut lakialoitteen kirvoittamat samankaltaiset kommentit. Tekisi vain mieli sanoa, että puhut juuri minusta, että kerro vain lisää. Haluaisin uskoa, että avioliittolain hyväksyminen vähitellen muuttaisi yhteiskuntaa suvaitsevaisempaan suuntaan.

Pääkaupunkiseudulta on helppoa huudella, että kyllähän ne asiat paranevat ja että kyllähän homot ovat jo nykyisin tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä. Maaseudun kasvattina voin sanoa, että asia ei kuitenkaan päde suurimpaan osaan Suomea. Tämän vuoksi olen skeptinen uskomaan yhtä nopeaan yhteiskunnan muutokseen, jota homoaktiivit ennustavat. Olen vuotias mies tai no, mies ja mies.. Seksi onnistuu sekä biologisesti miesten että biologisesti naisten kanssa, mutta kummastakaan ei tule sen kummempaa nautintoa.

Samoin parisuhteeseen kykenen molempien sukupuolten kanssa, mutta en koe sellaiselle tarvetta. Joskus itseäni tyydytän, lähestulkoon aina omaa biologista sukupuoltani edustavalla pornografialla. Tunnen häpeää itsestäni, en tiedä oikein mikä olen, olen katkaissut välini ääriuskonnolliseen perheeseeni. Mikä minä oikein olen? Olen siis vuotias mies, hetero ja asun yksin.

Minulla on ollut mielessä viime aikoina todella paljon seksuaalisuuteen liittyviä asioita, jotka ovat vaivanneet minua pitkään, osin hankalan menneisyyteni takia.

En tiedä, onko tämä minulle oikea paikka kirjoittaa vai onko tämä vain seksuaalivähemmistöille suunnattu sivusto, mutta kysyn kuitenkin. Ohjatkaa sitten toiseen paikkaan jos on tarpeen. Peruskoulussa olin jatkuvan koulukiusaamisen kohteena ja se jätti jonkinasteiset henkiset arvet.

Kiusaaminen johtui varmaan poikkeavasta puhetyylistäni, herkkätunteisuudesta ja muusta porukasta erottautumisesta. Minulla todettiin lapsena dysfasia, joka vaikeutti puheen tuottamista ja ymmärtämistä. Nykyään nuo ongelmat eivät enää tuossa suhteessa vaikuta elämääni, mutta siihen usein liittyvät sivuoireet - herkkätunteisuus, keskittymis- ja muistiongelmat, motorinen kömpelyys - vaivaavat ajoittain edelleen tai ainakin jään jatkuvasti miettimään, miten paljon ne johtuvat dysfasiasta.

Saattavat jossain määrin toki olla stressistäkin johtuvaisia. Joka tapauksessa, se lienee jättänyt minuun jäytävän epävarmuuden ja epäilyksen siitä, kelpaanko muille.

Se näkynee minussa myös seksuaalisuuden puolella. Yläasteelta alkaen olen sairastanut masennusta - milloin voimakkaammin, milloin lievempänä.

Johtui osittain koulukiusaamisesta, osittain siitä että minulla oli - jo silloin - tosi hiljaista naisrintamalla. Kaikilla muilla tuntui olevan kokemusta ja parisuhteita silloin. Ystäviäkään ei juuri ollut. Meni jonkin aikaa, yritin suorittaa armeijan mutta se keskeytyi psyykkisistä syistä.

Sain sen jälkeen kutsukirjeen kansanopistoon, jonne menin koska minulla ei ollut oikein muutakaan suuntaa. Tuolla suunta muuttui aika äkkiä. Asiat tuntuivat yhtäkkiä menevän aivan loistavasti. Jopa paljon haikailemissani seurustelukuvioissa alkoi tapahtua: Pääosin se oli hienoa aikaa, mutta siinäkin tuli ongelmia. Ensinnäkin uskonelämäni tuotti hämmennystä. Tämän ensimmäisen kanssa se oli sekä siunaus että kirous. Tutustuin häneen kaveriporukalla yökerhoon mentäessä. Hänen ystävättärensä tuli puhumaan minulle ja kysyi, olisinko jutellut hänen ystävänsä kanssa.

Menin ja aloin jutella. Huomasin heti, että hän on aika pahassa humalassa, mutta ajattelin että katsotaan mitä tästä tulee. Juttelimme aikamme, sitten hän alkoi suudella ja hyväillä minua. Se tuntui kieltämättä hyvältä, mutta tuntui tapahtuvan ehkä turhan äkkiä. Hän ehdotti hyvin pian sen jälkeen sänkyyn menemistä. Kieltäydyin, koska en ollut tuntenut häntä ennen lainkaan ja toisaalta ajattelin silloin yksiselitteisesti etten mene sänkyyn naisen kanssa ennen avioliittoa, uskonnollisista syistä.

Sovimme kuitenkin tapaamisesta myöhemmin. Olin hämilläni, sillä 21 vuoden hiljaiselon jälkeen alkoi yhtäkkiä tapahtua rytinällä. Eikä asiaa helpottanut myöskään se, että tämä toinenkin nainen alkoi hiljalleen osoittaa kiinnostusta minua kohtaan. Menin lyhytaikaisen tuttavuuden kanssa yhdessä treffeille, menivät muuten mukavasti mutta hän puhui tosi omituisesti.

PS-kansanedustaja Laura Huhtasaari käveli Helsingissä, kun vastaan tullut n. Luulin aluksi, että kyse oli jostain suomalaisvastaisesta punaviherkelta-maanpetturista. Mutta sitten Laura kertoi, että hänellä riippui kaulassa Daavidin tähti-koru! Ei kait tarvitse muuta sanoa? Vaikka Huhtasaari itse ei maininnut "jostain syystä" hyökkääjän kansallisuutta.

Näin kantaväestöä edustavat poliitikotkin joutuvat rasismin uhreiksi Suomessa! Maamme sadat tuhannet muslimit eivät siihen kuitenkaan voi osallistua. Kuinka tämä aate voisi kaikkia yhdistää? Jälleen 3 vauvaa hukkunut Välimeren aaltoihin! Hädänalaisia haetaan pelastusaluksilta jo m: Uutisessa mainitaan vielä ohimennen että ehkä sata muutakin on hukkunut.

Ei ole mitään syytä epäillä uutisen todenperäisyyttä koska mukana on valokuviakin. Etsi Toggle navigation Valikko. Keskustelu24 Yhteiskunta Rasismi Hyi ällötys Hyi ällötys pedarit v-ttuun Onko tilanne jo näin vakava???

Koskahan homopedarikasvatus rantautuu oman Tavjakratiamme ala-asteisiin??? TIME -lehden jutun ja hiljattaisen homoseksuaalisuuden-edistämistapahtuman koulussa ei pitäisi jättää epäilykselle sijaa siitä, että homoseksuaaliaktivistit ovat värväämässä lapsia homoseksuaaliseen seksiin ja "gay" -identiteettiin, käyttäen "suvaitsevaisuutta" verukkeena.

TIME -lehden lokakuun Kustantajat kuten Arthur A. Jennings muistelee, että kun hän ensimmäisen kerran alkoi kerätä rahaa yli vuosikymmen sitten, 'asenne oli joko tyyliin "somaa, että työskentelet lasten kanssa" tai "miksi työskentelet lasten kanssa? Muissa yhteyksissä Jennings on käyttänyt "v-sanaa" torjuessaan uskoon perustavat vastustajat ja sanoessaan visioivansa päivää, jona koulut avoimesti syleilevät homoseksuaalisuutta.

Iku - Turso

SEKSI GAY SIVUSTOT GIGANTTI JKL

Homoseksuaaliseen uskovaisten deitti